Stagnaatio tappaa yhtä varmasti kuin lyijymyrkytys

Nyt kun ihanan suloinen synkkyys on täysin yllättäen ja pyytämättä vallannut Suomen pienintäkin sopukkaa myöten, niin katson tilaisuuden koittaneen sotkeakseni oman virtuaalilusikkani soppaan.

Sosiaalisessa mediassauutis-feedini tavanomaisten kissavideoiden joukkoon on tullut yhä kasvava määrä yhteiskunnallisesti kantaa ottavia statuspäivityksiä. Suomessa on viimeisen viiden vuoden aikana onnistuttu keittämään sellainen soppa, että jopa holhousyhteiskunnan passivoiman keskiluokan edustajatkin ovat ryhtyneet hämmentämään sitä. Hämmentäjien keskeisenä teemana on suuttumus siitä, kun itse menettää rahaa.

Suomessa luottamus yhteiskuntaan ja sen päättäjiin on vahvempi kuin kenties missään muualla maailmassa. Tämä luottamus tulee esille siinä, että jo vuonna 2010 oli havaittavissa julkisen talouden haasteet, mutta ”tavallista” palkansaajaa asiantila ei erityisemmin saanut liikkumaan eduskuntatalon eteen tai edes avaamaan kielenkantoja sosiaalisessa mediassa. Ei kiinnosta, ”yhteiskunta” hoitaa homman kotiin kuitenkin.

Tämän jälkeen julkisen sektorin velka on kaksinkertaistunut ja puolustuskyvyttömimmiltä sekä solidaarisuusparoneilta leikattu pari siivua valtion kassaan. Puolustuskyvyttömimmät ovat liian heikkoja älähtämään ja solidaarisuusparoneja eivät muutamat siivut hetkauta.

Neuropsykologisesti tarkasteltuna suuremmat reaktiot aivoissa aiheuttaa jonkin asian menettäminen kuin uuden asian saaminen. Ei ole siis mikään yllätys, että hoitajan ja paperimiehen aivoihin tulee liikettä, kun ensimmäinen sairaspäivä näkyy palkkakuitissa ja sunnuntailisätkin ovat totuttua pienemmät. Stereotyyppisesti ilmaistuna, hoitaja kiljahtaa ja paperimies karjahtaa, ”Ei minulta saa leikata, olen jo nyt ”äärirajoilla” ja eikö kukaan arvosta tekemääni työtä”. Herätys todellisuuteen on kuitenkin jo ehtinyt tapahtua.

Suomessa oli 80-luvun lopulla maailman kehittynein yhteiskunta ja nytkään ei olla kaukana kärkisijasta. Huipulla pysyminen vaatii kuitenkin huomattavasti suurempaa itsekritiikkiä kuin toisena oleminen. Tehtäessä jotain paremmin kuin kukaan muu, ainoa keino tehdä vieläkin paremmin, on kyseenalaistaa itsensä jatkuvasti.

Suomessa tämä kyseenalaistaminen unohdettiin joskus 90-luvun nousuhuumassa. Suomen jokaisessa koulussa peruskoulusta lukioon kerrottiin tarinaa maailman kehittyneimmästä (ja maksuttomasta) sosiaali- ja terveydenhuollosta, sosiaalijärjestelmästä, digitalisaatiosta, opetusjärjestelmästä ja ylipäätänsä paremmin tekemisen kulttuurista muuhun maailmaan nähden. Tämä kaikki ryyditettynä perikansallisesti itsepetoksen mahdollistavana vaatimattomuutena. Kaikki oli valmiiksi rakennettu ja seuraamalla tunnollisesti yhteiskunnan suuressa erehtymättömyydessään viitoittamaa tietä, jokainen löytäisi oman ainutlaatuisuutensa ja onnensa yhteiskunnassa. Suurella osalla tämä toteutui.

Tällä tavalla on muodostunut maailman yhtenäisin ja vallitsevalle järjestelmälle lojaalein kansa. Tälle kansalle ole ole kuitenkaan opetettu (ja osa on ehtinyt unohtaa) yhtä tärkeää asiaa – kuinka epäonnistutaan.

Voittajat tulevat epäonnistumisten kautta ja he tietävät, että joskus on otettava pari askelta taakse päin, jotta ehtii ottaa vauhtia seuraavan esteen ylittämiseksi. Pään hakkaaminen esteeseen tai pysähtyminen ei vie esteen yli.

Ei jäädä tuleen makaamaan, sillä stagnaatio tappaa yhtä varmasti kuin lyijymyrkytys. Tämä tiedoksi palkansaajille, jotta pääsemme nauttimaan esteen toisella puolella olevasta suuremmasta ostovoimasta ja paremmasta elintasosta. Se edellyttää kuitenkin pariksi vuodeksi pakittamista, jotta pääsemme taas kunnolla vauhtiin esteen ylittämiseksi.

”Yhteiskunta” ei selätä edessämme olevia haasteita, vaikka meidät olisi kuinka opetettu luottamaan siihen. Hoitajat ja paperimiehet pettyivät juuri siksi niin pahasti, sillä luottamus oli niin suuri. Tämä on kunnianosoitus yhteiskunnalle, mutta myös osoitus oman vastuun taantumuksesta. Me olemme ”yhteiskunta” ja jos tästä suosta halutaan nousta, niin kukaan ei tee sitä meidän puolestamme – etenkään ”yhteiskunta”.

Jokaisen tulisi kyseenalaistaa ”yhteiskunnan” vakiintuneet toimintamallit ja pyrkiä tekemään niistä avoimin mielin parempia. Ennen tätä meidän tulisi kuitenkin kyseenalaistaa itsemme: mitä voin itse tehdä paremmin ja mitä voin itse antaa. Me emme elä 80-luvulla tai 90-luvulla. Sekään ei riitä, että elämme 2010-luvulla, vaan meidän täytyy katsoa jo eteenpäin.

Suomessa ei ole edelleenkään ongelmia, vaan ainoastaan haasteita. Ongelmat me muodostamme itse omassa päässämme. Haasteet ratkaisemme yhdessä, kun otamme riskin epäonnistua. Silloin voimme tehdä asioita uudella tavalla, tavalla jolla kukaan ei ole niitä aikaisemmin tehnyt maailmassa. Niitä kutsutaan innovaatioiksi, paremmiksi tavoiksi toimia. Ei tyydytä pelaamaan varmanpäälle, vaan tähdätään voittajiksi. Tulemme epäonnistumaan yhdessä jos toisessa asiassa, mutta toinen toista tukien kaikki pääsevät epäonnistumisista yli.

Suomi on pieni kansa, meillä ei ole varaa olla riidoissa toistemme kanssa.